Kiireeni katkesivat yllättäen erään tammikuun lopun maanantain aamupäivänä lähiostoskeskuksen parkkihalliin. Kuinka ollakaan, sen epätasainen betonilattia keikautti minut nurin, ja seurauksena oli jöttikokoinen verenpurakauma ja kolminkertaiseksi turvonnut sääri. Kokousten, matkojen ja teatteriesitysten sijaan alkoi tutustumismatka helsinkiläisen sairaanhoidon arkipäivään.
Ensimmäisen elämyksen tarjosi jo ambulanssimatka kotoa lähipoliklinikalle. Paarisängyssä pötkötellen päivittelin yhdessä ensihoitajan kanssa asumisen kalleutta Helsingissä. Eteläpohjalainen nuori mies ihmetteli, miten kukaan pystyy hankkimaan oman asunnon pääkaupungista, kun yksi asuntoneliö maksaa suurin piirtein parin kuukauden nettopalkan verran.
Malmin poliklinikalle päästyäni sain perustutkimuksen jälkeen ylleni pukevan ja joustavan sairaalapyjaman ja pötköttely jatkui sairaalan sisätautiosastolla. Sen lomassa mitattiin verenpainetta, otettiin verinäytteitä, kärrättiin röntgeniin ja keskusteltiin lääkärin kanssa. Kaikkeen, mitä keksin kysyä, sain asialliset ja perinpohjaiset vastaukset.
Muutama tunti myöhemmin pääsin jälleen ambulanssireissulle, jonka kohteena oli tällä kertaa Töölön tapaturma-asema. Kymmentuntinen siellä vierähti yllättävän nopeasti, sillä meno oli kuin tv:n sairaalasarjassa. Äksöniä riitti; ihmisiä tuli ja meni, joku voihki kipujaan, toinen selitti – pyytämättä – kerran toisensa jälkeen kaatumistaan, kolmas kiroili ja huusi ja neljäs pyysi anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Ja kaiken tämän keskellä lääkärit, hoitajat, lääkintävahtimestarit ja muu ammattihenkilökunta tekivät työtään hermostumatta ja ammattitaidolla.
Aikanaan pääsin kotiin ja jatkohoitoon, jota olen saanut omassa terveyskeskuksessani. Siellä olen tutustunut moneen uuteen ihmiseen ja yhteen uuteen ammattiryhmään, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Koskaan aiemmin en ollut joutunut tekemisiin haavahoitajan kanssa. Nyt tiedän, että kysymys on huippuosaajista, joiden työtä kohtaan kunnioitukseni kasvaa jokaisella hoitokerralla.
On varmasti totta, että julkisella puolella hoitajia ja lääkäreitä on aivan liian vähän ja että tähän joukkoon tarvittaisiin lisää etenkin työuransa alkupäässä olevia ammattilaisia. Paljon puhuttu ja kauhisteltu terveydenhoidon kriisi ei kuitenkaan näkynyt hoidossani kertaakaan. Sain kiireenkin keskellä osakseni ammattitaitoista, ystävällistä ja huolehtivaa kohtelua. Ainakin minun tapauksessani hoitolupaukset täyttyivät ja tunsin, että minusta huolehdittiin hyvin. Siitä suuri kiitos hyvinvointiyhteiskunnalle ja sen terveydenhoidon palveluja pyörittäville tuhansille ammattilaisille.
