Kustantajani mainosti facebook-sivuillaan kirjaani. Jonkin verran oli tykkäyksiä. Olin tyytyväinen. Yksi kommentti kuitenkin osui silmiini – kirjasta kiinnostunut oli hakenut kirjaani Bookbeatista, sitä löytämättä. Bookbeat lienee firma, joka julkaisee ns. äänikirjoja. Minun kirjaani ei sieltä löydy.
Miksi ei löydy? Koska minulle kirja on sananmukaisesti kirja, jossa on kannet, sivuja ja tekstiä.
Lapsuuden kodissani, hellahuoneessa puutalopihan perällä, oli kirjahylly. Ei se ollut suuren suuri, sellainen jaloilla seisova, ruskea, jossa oli lasiset liukuovet. Sitä täyttivät vanhempani aina, kun ylimääräistä rahaa jäi. Ostettiin uutuudet, kuten Tuntematon Sotilas tai Täällä Pohjantähden alla, mutta myös kevyempää kirjallisuutta, monia käännösromaaneja. Meille lapsille vanhempani keräsivät H.C. Andersenin satukirjoja.
Kirjahylly oli kiehtova, minua oli kielletty koskemasta siihen muuten kuin vanhempien luvalla. Tietenkin, aina kun silmä vältti, avasin tuon houkutuksen ja hyvin pian osasinkin jo lukea. Kirjaimet, nuo kiehtova symboliset merkit, asettuivat aivoissani jonoiksi ja niiden yhteensitominen teki niistä sanan. Sanoista syntyi virke, virkkeestä lause, lauseista kappaleita. En aina ymmärtänyt mitä milläkin sanalla tarkoitettiin mutta vähitellen osasin yhdistää sanan ja sen merkityksen. Luin sanoja ääneen, maiskuttelin niitä suussani. Kiellettyjen, aikuisten kirjojen, merkitykset jäivät käsittämättä, mutta luin niitä silti.
Kotonamme kuunneltiin toki myös radiota, esitelmiä, kuunnelmia ja hupailuja. Niiden merkitys ei kuitenkaan tarttunut minuun kuten kirjainten. Ääneen lausutut sanat olivat tärkeitä, mutta ne eivät tarttuneet kuten kirjaimet.
Isäni sokeutui vanhoilla päivillään ja hänelle, koko elämänsä kirjoja ja lukemista harrastaneelle, helpotusta antoivat äänikirjat. Ne olivat minusta kirjan korvike, jonkun toisen esilukema versio oikeasta kirjasta. Isälle se oli tietenkin parempi kuin ei mitään. Hän kaipasi kuitenkin aina kirjaa, sitä esinettä jota saattoi pitää käsissään, jonka sivuja käännellä, jonka kantta sivellä.
Nykyisin näyttää olevan muotia kuunnella kirjoja vaikka näkökyky ei olisikaan mennyt. Voi tehdä samalla jotain muuta, kävellä tai juosta. Hyvä varmasti niille, jotka jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Kuultu kirja ei kuitenkaan korvaa sitä oivallusta mikä syntyy, kun graafisesta kuviosta tulee ymmärrettävä merkki, merkki liittyy toiseen ja siitä tulee ymmärrettävä sana. Se ei saa aikaan samanlaista ahaa-elämystä. Kuultu kirja on oikean kirjan kalpea versio. Jo senkin vuoksi että siinä on äänessä joku muu kuin lukija itse.
