Väitetään, etteivät presidenttiehdokkaiden arvot tule esille. Kyllä tulevat.
Vaaleissa on yhdeksän ehdokasta. Näistä kahdeksan täyttää kiistatta liberaalin demokratian vaatimukset. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri linja on yhteinen. Suuressa linjassa on merkityksellisiä sävyeroja.
Tässä ajassa on vallalla ns. realistinen, voimaa painottava kansainvälisen politiikan suuntaus. Siihen myös ehdokkaat ankkuroituvat. Painotukset vaihtelevat.
Eroja syntyy esimerkiksi siitä, miten paljon annetaan painoa ulkopolitiikan niille ratkaisuille, jotka syntyvät yhteistyössä, kansainvälisissä järjestöissä ja -sopimuksissa.
Selkeimmin arvonsa ilmaisevat Jutta Urpilainen ja Alexander Stubb. He ovat nähneet vaivaa ja kirjanneet näkemyksiään vaaliohjelmaksi.
Kun Jutta Urpilainen ottaa lähtöpisteen Sauli Niinistön linjasta, josta hän etenee kohti omaansa, hän liittyy realistien perinteeseen. Voima on Urpilaiselle kykyä puolustaa; se konkretisoituu rajoihin.
Urpilainen nostaa heti esille myös toisen puolustuslinjan: arvot sellaisina kuin ne on yhteisesti sovittu esimerkiksi YKssa ja EU:ssa.
Kymmenellä teesillään Jutta Urpilainen avaa vahvemmin kuin kukaan kansainvälisen politiikan laajan kirjon. Niissä on voimaa, järkeä rationaalisuus ja muutosta parempaan.
Linkki klikkaa: Jutta Urpilaisen ULKO- JA TURVALLISUUSPOLITIIKAN TEESIT
Alexander Stubb on varsin puhdasverinen voimapoiliitikko. Tämän hän julistaa myös ulkopoliittiseksi linjakseen heti vaaliohjelman alussa. Hän antaa erityistä painoa myös ylipäällikön tehtävälle, joskin me muut muistamme, että puolustusvoimilla on myös komentaja, ammattikenraali.
Stubbin realismiin liittyy vilkas kansainvälisyys. Hänelle se on ikään kuin sukkulointia verkostoissa, aseman rakentamista vähän samaan tapaan kuin luodaan kansainvälistä uraa.
Stubbin tunnuslause kokoomusjohtajana oli avoin ja kansainvälinen Suomi. Presidenttiehdokkaana hän on lisännyt iskulauseeseen turvallisuuden.
On yllättävää, että Pekka Haaviston ulkopolitiikan arvopohjasta ei saa helposti otetta. Ehkä se johtuu siitä, että hän himmensi valoja vaalikoneeseen vastatessaan ja ilmoitti, ettei hänessä ole mitään punaista. Nyt on kylläkin näytetty toisen jalan punainen sukka, mutta sen kerrotaan muistuttavan merimerkeistä.
Haavisto esittelee itsensä julistuksella ja CV:llä, joka on pidempi kuin itse ohjelma. Pitää siis ajatella, että Haaviston ura kuvaa Haaviston arvoja. Kokemus on tärkeää, mutta onko tosiaan niin, että ura on arvojen peili?
Sanokaamme, että Pekka Haavisto on tilannehakuinen voimapoliitikko, joka ujostelee liputtaa solidarismin virtaukselle, jonne hän näyttää olleen kallellaan.
Entä Olli Rehn? Hänen kirjoituksistaan löytyy luonnehdinta “sitkeä realisti”. Vaaliohjelmaa ei ole. Rehnin lyhyt julistus nojaa kallioon ja leikittelee sanan tuottamilla mielikuvilla. Kyösti Kalliota hän ei voi mainita, koska hän on kansalaisverkoston ehdokas.
Olli Rehn tuntee viehtymystä strategiseen tasoon ja sanalliseen taituruuteen. Ilmaisu voi olla joskus abstraktia. Voisi ajatella, että Rehnin voimapolitiikkaa sävyttää tukeutuminen instituutioihin laajasti ymmärrettynä.
