Vuonna 1959 tapahtuneen SDP:n hajoamisen syitä on usein yritetty sälyttää ulkopuolisten tekijöiden kontolle. Milloin syylliseksi on arveltu Kekkosta, milloin Maalaisliittoa, milloin taas Neuvostoliittoa. VTT, poliittisen historian dosentti Mikko Majander tyrmää tällaiset oletukset suoralta kädeltä. ”Toverit tekivät sen ihan itse ja avasivat mahdollisuuden siihen, että ulkopuoliset pääsivät vaikuttamaan puolueen sisäisiin asioihin,” Majander sanoi puhuessaan Suomen Wanhojen Tovereiden tapaamisessa, joka järjestettiin Työväenmusiikkitapahtuman yhteydessä Valkeakoskella lauantaina 29. heinäkuuta.
Viileästä ja sateisesta säästä huolimatta tapaamiseen oli saapunut satakunta osallistujaa eri puolilta Suomea. Kaukaisimmat olivat matkustaneet Valkeakoskelle aina Rovaniemeltä asti.
Tilaisuuden tervetuliaissanat lausunut SWT:n varapuheenjohtaja Reijo Päivärinta kertoi Valkeakosken kokoontumisen olevan kokeilu, jolla tänä vuonna korvataan perinteiset Wanhojen Tovereiden retkeilypäivät. Hän totesi paripäiväisten retkeilypäivien suosion hiipuneen viime vuosina. Siihen on ollut suurena syynä osallistumiskulujen, kuten esim. majoitushintojen, huomattava nousu. Valtakunnallisia tapaamisia pidetään jäsenkunnan keskuudessa kuitenkin tärkeinä ja sen vuoksi päätettiin kokeilla uudenlaista tilaisuutta Työväenmusiikkitapahtuman yhteydessä.
Valkeakosken Wanhojen Tovereiden puolesta osallistujat toivotti tervetulleeksi tänä vuonna sata vuotta täyttävään kotikaupunkiinsa Valkeakosken kerhon sihteeri Ari ”Artturi” Reinikainen.
SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman muistutti tervehdyksessään, että Suomi on ollut avoin uusille asioille ja uudistuksille. Vaikka uudistusvauhti voi hidastua Orpon hallituksen linjausten vuoksi, uudistuksia tehtävä edelleen. Tärkeimmäksi lähivuosien tehtäväksi hän nimesi Suomen kehittämisen maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi yhteiskunnaksi vuoteen 2035 mennessä.
Ay-liike 1950-luvun politiikan valtakeskuksena
Mikko Majander käsitteli lounasesitelmässään SDP:n ja sos.dem. liikkeen tilannetta sotien jälkeen ja erityisesti 1950-luvulla. Majander julkaisi viime vuonna kirjan Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. Se on SDP:n historian neljäs osa ja käsittelee vuosia 1952–1957.
Majanderin mukaan Suomen historiaa on kirjoitettaessa annettu liiaksi painoarvoa SDP:n ja Kekkosen välisiin suhteisiin ja keskinäiseen kilpailuun. 1950-luvun alkupuolella punamultayhteistyö kuitenkin sujui eivätkä sosialidemokraatit olleet kampeamassa Kekkosta pois pääministerin virasta. Epäluulojakin oli ja sen vuoksi hallitusohjelmista sovittiin tarkasti ja kirjattiin sovitut asiat yksityiskohtaisesti.
Valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa on pidetty Kekkosen aikaansaannoksena, mutta se ei ole koko totuus. SDP 1950-luvulla ajamiin perushankeinvestointeihin, kuten Nesteen ja muiden energiayhtiöiden perustamiseen, tarvittiin kyllä Kekkosen tukea. Hän pystyikin taivuttelemaan Maalaisliiton valtiovetoisen teollistamisen taakse niin, että eduskunnan enemmistö hyväksyi sen. Majander totesi myös toisen suuren 1950-luvun uudistuksen eli kansaneläkelain menneen Maalaisliiton ja SKDL:n piikkiin, vaikka myös SDP oli vankasti sen takana.
SDP:n hajoamista analysoidessaan Majander sanoi, ettei siihen löydy vain yhtä selitystä. Hänen mukaansa tapahtumia kuvattaessa lainataan mielellään Yrjö Kallisen kielikuvaa ”jätkien tappelusta viinapullosta”. Helpoin selitys on ollut, että SDP:n johtopaikoilla oli monta kovapintaista miestä, jotka nahistelivat vallasta keskenään. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ammattiyhdistysliikkeen rooli tuon ajan tapahtumissa. Ay-liikkeen vahvistuminen sotien jälkeen synnytti SDP:n rinnalle uuden vasemmistolaisen valtakeskuksen, joka tuli vahvasti politiikan kentälle mukaan. Se edusti uudistuksissa vasemmiston näkökulmaa ja pystyi paikallisten verkostojensa ansiosta viemään valtataistelun puolueen ylätasolta ihmisten keskuuteen. Juopa näiden kahden valtakeskuksen välillä huipentui yleislakossa vuonna 1956 ja siitä pitäen kamppailu niiden välillä kiihtyi entisestään.
Sosialidemokraatit olivat 1950-luvulla aktiivisia myös kansainvälisissä asioissa. Majander havaitsi 1950-luvun SDP:tä tutkiessaan, että puolue oli syvästi sidoksissa pohjoismaihin. ”SDP:n näkemyksen mukaan Suomi oli viides pohjoismaa eikä osa Itä-Eurooppaa,” hän huomautti. Ruotsia pidettiin esikuvana ja Ruotsi-korttia käytettiin tulevaisuuden avainkoodina.
Teksti: Annakati Mattila
Kuvat: Hannu Ohvo
